Kilpikonnan kuorella - Turtles all the way down

Kirjailija: John Green
Ilmestymisvuosi: 2017
Suomentaja: Helene Butzow
Kustannusyhtiö: WSOY

"Aza Holmesin paras ja pelottomin ystävä Daisy Ramirez haluaa kadonneen miljonääri Russell Pickettin mysteerin ja houkuttelee mukaan tutkimuksiinsa Azan.
Vetovoimaa löytyy myös luvatusta sadantuhannen dollarin palkkiosta ja miljonäärin pojasta Davisista, jonka Aza on joskus kauan sitten tuntenut.
Tekeminen ei ole Azalle helppoa, välillä pelkkä eläminen käy työstä. Hän haluaa olla kiltti tytär, uskollinen ystävä ja hyvä oppilas, jopa taitava etsivä, samalla kun yrittää elää pakkomielteisten ajatustensa yhä pahenevassa syöksykierteessä."


Tämä  on John Greeniltä kauan odotettu kirja. Kirjaa markkinoidaan John Greenin tähän astisista kirjoista omakohtaisimpana, syystäkin. Kirja kertoo tytöstä, joka sairastaa OCD:tä ja omaa tämän takia pakkomielteisiä ajatuksia. Green itsekin kärsii OCD:sta. Teosta on kehuttu muun muassa booktuber yhteisössä siitä, kuinka aidosti se kuvaa mielenterveysongelmista kärsivän ihmisen ajatuksia. Itselläni ei ole (ainakaan todettu) mielenterveysongelmia, mutta samaistuin usein Azan ajatuksiin, varsinkin kun hän nipisti itseään varmistaakseen olevansa todellinen:

"Kun oli pieni, äiti sanoi kerran, että jos nipistää itseään eikä herää, siitä tietää ettei näe unta, joten aina kun tulin ajatelleeksi etten ole todellinen, upotin kynnen sormenpäähän, se teki kipeää ja ajattelin hetken: tietysti olen todellinen".

Nipistelen itseäni usein täysin samasta syystä, joskus jopa täysin paniikin vallassa.
 Azalla on myös kuolemanpelko, joka purkautuu vain pakonomaisena pelkona sairastua harvinaiseen tautiin. Azan pelko kohdistuu hänen koko kehostaan vain vuotavaan, laastaroituun sormeen mutta hänelle tuppautuu ajatuksia sairastumisesta ja kuolemasta, jos sormi ei ole tarpeeksi desinfioitu. Hänen ajatuksensa usein myös villiintyvät ja hän ajaa skenaarionsa usein suoraan kuolemaan.
Olen monet kerrat itse iltaisin sängyssä, ajatusten tuppautuessa päätynyt niin pitkälle kuolemanpelkoni kanssa, että pian huudan (tai kuiskaan) yhä uudestaan: Ei, ei ei. Niin ei voi käydä.
 Azan tavoin joskus pelko iskee minulle keskellä kirkasta päivää, kun tajuan oikeasti olevani fyysisesti olemassa ja kuolevani lopulta.

Tähtiin kirjoitettu virhe - kirjan lisäksi en ole pitänyt John Greenin kirjoista, koska ne toistavat usein hyvin samaa kaavaa. Tämä kirja kuitenkin ylitti odotukseni ja vaikutti minuun odottamattomalla tavalla. Kirjan kuvaukset saivat minut jopa välillä epäilemään omaa mielenterveyttäni, koska ne olivat niin yksityiskohtaisia.
Vaikka vuotta on vielä kuukausi jäljellä voin sanoa: kirja on tämän vuoden vaikuttavin lukukokemukseni.

Nalle Puh Maailman Paras Karhu

A. A Milnen ja E. H. Shepardin inspiroima neljän tarinan kertomuskokoelma

Kuvittanut: Mark Burgess

Kertoneet: Paul Bright, Brian Sibley, Jeanne Willis ja Kate Saunders

Julkaistu: 2016, WSOY

"Yhdeksänkymmentä vuotta sitten Nalle Puh tallusteli ensi kerran Metsään, ja nyt hän palaa sinne täysin uudessa kertomuskokoelmassa. Kirja vie lukijansa Puolen Hehtaarin Puistoon, missä tapaamme kaikki vanhat tuttumme ja yhden ihan uudenkin ystävän neljässä ihastuttavassa seikkailussa. Kirjan ovat kirjoittaneet A .A. Milnen lempeän humoristiseen tyyliin palkitut brittikirjailijat --"

Olen hurahtanut täysin Nalle Puhin valloittavaan maailmaan viimeisien muutaman vuoden  aikana. Toki lapsena katsoin koko pitkän Puhin piirroselokuvan ja videoitakin, mutta täysinäinen hullaantuminen tapahtui vuoden 2011 paikkeilla, kun uusi Puh elokuva tuli elokuvateattereihin.
  Olen siis tutustunut Disneyn luomaan versioon rakastettusta karhusta enkä ole koskaan lukenut yhtäkään Milnen kirjoittamaa alkuperäistä Puh tarinaa. Nyt kuitenkin päätin tarttua Puhin maailmaan myös kirjan kautta, vaikka se ei olekaan suoraan Milnen käsialaa.
 Tarinat olivat kevyitä ja helppolukuisia ja hahmot olivat hurmaavia itsejään. Ihastuin kirjassa hahmojen välisiin keskusteluihin, joissa oli leikitty kielen kanssa oikein kunnolla. Hahmot olivat kirjassa vahvempia versioita, kuin elokuvissa. Ne olivat huomaavaisia ja viisas sanaisia. Kuvitukset olivat aivan loistavia ja olivat Shepardin alkuperäisten hahmojen kaltaisia, vaikka joidenkin hahmojen kunnolliset silmät häiritsivätkin ja Ruu näytti enemmän oravalta kuin kengurunpoikaselta.
  Tämän kirjan perusteella voin sanoa, että metsästän kyllä käsiini A. A. Milnenkin tarinat ja tutustun hupsuun, vanhaan karhuun perinpohjaisesti.