Lapsuudenystäväni Puh: Risto Reipas ja Nalle Puh

Elokuva: Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin)
Ensi-ilta: 12.10.2018
Kesto: 1 t 44 min
Levittäjä: Walt Disney Studios Motion Pictures AB
Ohjaaja: Marc Forster
Pääosissa: Ewan McGregor, Hayley Atwell, Bronte Carmichael, Mark Gatiss, Adrian Scarborough

Elokuvassa Risto Reipas (Ewan Mcgregor) on kasvanut aikuiseksi, jättänyt Puolen hehtaarin metsän ja sen asukkaat taakseen ja unohtanut kuinka tehdään "ei mitään."  Sattumusten kautta Puh (Jim Cummings) ystävineen päätyy  Lontooseen aikuistuneen ystävänsä luo.
Disney on viime vuosina ruvennut tekemään tunnetuista elokuvistaan uusia live-action versioita, ja lisää on luvassa. Olin skeptinen, miten elokuva tulee toimimaan, kun kuitenkin sen keskeiset henkilöt tullaan näkemään vain tietokoneanimoituina. Kadottaako se Nalle Puhin taian ja tunnelman, jonka Disney on onnistunut luomaan animaatioillaan?
 Haikeus. Se on päällimmäinen tunne, joka minulla elokuvasta herää. Elokuvan alku on melkein suoraan viimeinen luku A.A. Milnen  Nalle Puh kirjasta The house at Pooh corner (1928), joka oli Milnen viimeinen tarinamuotoinen Nalle Puh kirja. Elokuvassa on muutenkin enemmän Milnen kirjojen tuntua, kuin disneyn aiemmin luomissa animaatioissa. Muistutuksia kirjasta tulee myös pitkin elokuvan alkua, pienistä kohtauksista joiden toteutus on todella onnistunut.  Viittauksia Disneyn ensimmäiseen koko pitkään Nalle Puh elokuvaankin The many adventures of Winnie the Pooh (1977) tulee mukavissa määrin ja ne saavat hymyn huulille.

Kokonaisuudessaan elokuva on kaunis niin tunnelmaltaan,  kuin kuvaustyyliltäänkin (varsinkin Puolen hehtaarin metsä) ja hahmot ovat suurimmaksi osaksi säilyttäneet rakastettavuutensa. Elokuva toimii hyvänä esimerkkinä siitä, että joskus elämän onnellisuuden muistamiseksi tarvitaan, vain punainen ilmapallo tai hupsu, vanha karhu.

 

Kilpikonnan kuorella - Turtles all the way down

Kirjailija: John Green
Ilmestymisvuosi: 2017
Suomentaja: Helene Butzow
Kustannusyhtiö: WSOY

"Aza Holmesin paras ja pelottomin ystävä Daisy Ramirez haluaa kadonneen miljonääri Russell Pickettin mysteerin ja houkuttelee mukaan tutkimuksiinsa Azan.
Vetovoimaa löytyy myös luvatusta sadantuhannen dollarin palkkiosta ja miljonäärin pojasta Davisista, jonka Aza on joskus kauan sitten tuntenut.
Tekeminen ei ole Azalle helppoa, välillä pelkkä eläminen käy työstä. Hän haluaa olla kiltti tytär, uskollinen ystävä ja hyvä oppilas, jopa taitava etsivä, samalla kun yrittää elää pakkomielteisten ajatustensa yhä pahenevassa syöksykierteessä."


Tämä  on John Greeniltä kauan odotettu kirja. Kirjaa markkinoidaan John Greenin tähän astisista kirjoista omakohtaisimpana, syystäkin. Kirja kertoo tytöstä, joka sairastaa OCD:tä ja omaa tämän takia pakkomielteisiä ajatuksia. Green itsekin kärsii OCD:sta. Teosta on kehuttu muun muassa booktuber yhteisössä siitä, kuinka aidosti se kuvaa mielenterveysongelmista kärsivän ihmisen ajatuksia. Itselläni ei ole (ainakaan todettu) mielenterveysongelmia, mutta samaistuin usein Azan ajatuksiin, varsinkin kun hän nipisti itseään varmistaakseen olevansa todellinen:

"Kun oli pieni, äiti sanoi kerran, että jos nipistää itseään eikä herää, siitä tietää ettei näe unta, joten aina kun tulin ajatelleeksi etten ole todellinen, upotin kynnen sormenpäähän, se teki kipeää ja ajattelin hetken: tietysti olen todellinen".

Nipistelen itseäni usein täysin samasta syystä, joskus jopa täysin paniikin vallassa.
 Azalla on myös kuolemanpelko, joka purkautuu vain pakonomaisena pelkona sairastua harvinaiseen tautiin. Azan pelko kohdistuu hänen koko kehostaan vain vuotavaan, laastaroituun sormeen mutta hänelle tuppautuu ajatuksia sairastumisesta ja kuolemasta, jos sormi ei ole tarpeeksi desinfioitu. Hänen ajatuksensa usein myös villiintyvät ja hän ajaa skenaarionsa usein suoraan kuolemaan.
Olen monet kerrat itse iltaisin sängyssä, ajatusten tuppautuessa päätynyt niin pitkälle kuolemanpelkoni kanssa, että pian huudan (tai kuiskaan) yhä uudestaan: Ei, ei ei. Niin ei voi käydä.
 Azan tavoin joskus pelko iskee minulle keskellä kirkasta päivää, kun tajuan oikeasti olevani fyysisesti olemassa ja kuolevani lopulta.

Tähtiin kirjoitettu virhe - kirjan lisäksi en ole pitänyt John Greenin kirjoista, koska ne toistavat usein hyvin samaa kaavaa. Tämä kirja kuitenkin ylitti odotukseni ja vaikutti minuun odottamattomalla tavalla. Kirjan kuvaukset saivat minut jopa välillä epäilemään omaa mielenterveyttäni, koska ne olivat niin yksityiskohtaisia.
Vaikka vuotta on vielä kuukausi jäljellä voin sanoa: kirja on tämän vuoden vaikuttavin lukukokemukseni.

Nalle Puh Maailman Paras Karhu

A. A Milnen ja E. H. Shepardin inspiroima neljän tarinan kertomuskokoelma

Kuvittanut: Mark Burgess

Kertoneet: Paul Bright, Brian Sibley, Jeanne Willis ja Kate Saunders

Julkaistu: 2016, WSOY

"Yhdeksänkymmentä vuotta sitten Nalle Puh tallusteli ensi kerran Metsään, ja nyt hän palaa sinne täysin uudessa kertomuskokoelmassa. Kirja vie lukijansa Puolen Hehtaarin Puistoon, missä tapaamme kaikki vanhat tuttumme ja yhden ihan uudenkin ystävän neljässä ihastuttavassa seikkailussa. Kirjan ovat kirjoittaneet A .A. Milnen lempeän humoristiseen tyyliin palkitut brittikirjailijat --"

Olen hurahtanut täysin Nalle Puhin valloittavaan maailmaan viimeisien muutaman vuoden  aikana. Toki lapsena katsoin koko pitkän Puhin piirroselokuvan ja videoitakin, mutta täysinäinen hullaantuminen tapahtui vuoden 2011 paikkeilla, kun uusi Puh elokuva tuli elokuvateattereihin.
  Olen siis tutustunut Disneyn luomaan versioon rakastettusta karhusta enkä ole koskaan lukenut yhtäkään Milnen kirjoittamaa alkuperäistä Puh tarinaa. Nyt kuitenkin päätin tarttua Puhin maailmaan myös kirjan kautta, vaikka se ei olekaan suoraan Milnen käsialaa.
 Tarinat olivat kevyitä ja helppolukuisia ja hahmot olivat hurmaavia itsejään. Ihastuin kirjassa hahmojen välisiin keskusteluihin, joissa oli leikitty kielen kanssa oikein kunnolla. Hahmot olivat kirjassa vahvempia versioita, kuin elokuvissa. Ne olivat huomaavaisia ja viisas sanaisia. Kuvitukset olivat aivan loistavia ja olivat Shepardin alkuperäisten hahmojen kaltaisia, vaikka joidenkin hahmojen kunnolliset silmät häiritsivätkin ja Ruu näytti enemmän oravalta kuin kengurunpoikaselta.
  Tämän kirjan perusteella voin sanoa, että metsästän kyllä käsiini A. A. Milnenkin tarinat ja tutustun hupsuun, vanhaan karhuun perinpohjaisesti.

Harry Potter ja kirottu lapsi osat 1&2

Kirjoittanut: J.K. Rowling, Jack Thorne ja John Tiffany
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kustannusyhtiö: Tammi
Ensi-ilta: 30. heinäkuuta 2016
Suomennos ilmestyi: 12. lokakuuta 2016

Kahdeksas tarina. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin.

"Harry Potterilla ei ole koskaan ollut helppoa, ja vaikeuksia riittää nytkin kun hän on taikaministeriön ylityöllistetty virkamies, aviomies ja kolmen kouluikäisen lapsen isä.

 Samaan aikaan kun Harry kamppailee esiin pyrkivän menneisyytensä kanssa, hänen nuorin poikansa Albus joutuu ottamaan vastuksekseen suvun henkisen perinnön taakan. Menneisyyden ja nykyisyyden sulautuessa pahaenteisesti yhteen sekä isä ja poika oppivat ikävän totuuden: toisinaan pimeys nousee odottamattomista paikoista."

Yhdeksäntoista vuotta. Miten siitä voi muka enää jatkaa? Eikö Rowling lopettanut Harry Potterin tarinaa sanoihin: "Kaikki oli hyvin". Niin mekin luulimme kunnes ilmoitettiin uudesta Harry Potter tarinasta, joka tällä kertaa ilmestyi näytelmänä ja, josta julkaistiin käsikirjoitus kaikkien luettavaksi. Moni fani oli skeptinen. Näytelmän alkuperäinen idea tuli J. K. Rowlingilta, mutta käsikirjoituksen toteutti Jack Thorne.

  Englannin kielinen versio ilmestyi samoihin aikoihin kuin näytelmä näki ensi-iltansa Lontoossa ja monen fanin suusta sai kuulla pettyneitä jopa vahvasti moittivia kommentteja. Näytelmää haukuttiin huonoksi fan fictioniksi ja kirja löytyi monen kirja youtubevlogaajan "Book sacrifice" -tagista. Itse jäin odottamaan suomennosta, mutta kuulin paljon paljastuksia kirjasta etukäteen.

  Äiti luki kirjan ennen minua ja sanoi ettei se nyt mikään ihmeellinen ole. Lähdin lukuprosessiin alhaisin odotuksin. Aluksi kirja tuntui vähän kankealta (eikä syynä ollut käsikirjoitus muoto) ja juoni ontui mutta hahmot olivat loistavia. Varsinkin Ron ja Hermione olivat mielestäni pysyneet hahmoilleen uskollisina. Hahmojen väliset suhteet olivat myös loistavaa luettavaa, varsinkin Albuksen ja Scorpiuksen. Käsikirjoitus jättää lukijalle aina enemmän oman ajattelun ja tulkinnan varaa, mutta pääsin silti hyvin kiinni samaan fiilikseen mikä tuli alkuperäisissäkin Pottereissa. Se vaan ehkä kesti hetken aikaa. Parenteesit (näyttämöohjeet) olivat hyvin tarkkoja ja jossain kohdin ehkä jopa liian tarkkoja mun makuuni. Kirjan juoni oli lennokas eikä käänteitä puuttunut. Kirja yllätti minut hyvin positiivisesti. Olisi vielä hieno nähdä näytelmä lavalla, sillä siellä oli monta kohtaa joiden onnistumista lavalla jäin miettimään.

Hobitti eli sinne ja takaisin

                       
 "Kolossa maan sisällä asuu huolettomasti elonpäivistään nautiskeleva hobitti nimeltä Bilbo Reppuli. Mutta kun velho Gandalf valitsee Bilbon mukaansa retkelle 'sinne ja takaisin', edessä onkin lähtö vaarallisille poluille: takaisin pitäisi saada lohikäärme Smaugin ammoin varastama kääpiöiden aarre.
 Vaikka vaaroja matkalla riittää, haasteiden keskellä pienestä ja pelokkaasta mutta tavattoman sinnikkäästä hobitista kasvaa todellinen sankari!"

Löysin kirjan koulun kirjastosta ja luin sen takakannen ja jätin ajatuksen kirjan lukemisesta muhimaan.Muutamaa viikkoa myöhemmin löysin sen pokkarina Suomalaisesta kirjakaupasta ja päätin ostaa sen. Minulla ei ollut mitään pohjaa kirjalle, sillä en ollut nähnyt Hobbitti -elokuvia enkä nähnyt tai edes lukenut Taru sormusten herrasta -sarjaa. Tiesin vain nimen Gandalf ja miltä hän suurinpiirtein näyttää. Kaikille Hobitti oli uusi juttu, vaikka todellisuudessa sehän on tullut jo ennen Taru sormusten herrasta -sarjaa.

  Heti muutaman sivun jälkeen rakastuin kirjan kerrontatyyliin.Se on jotenki niin hauska ja saa kirjan vaikuttamman siltä kuin sitä luettaisiin lapselle, se jotenkin ihastutti. Bilbo hahmona on hirveän vanhanaikanen ja "hyvin Reppulimainen hobitti" se, miten hän aina murehtii tee- ja ruoka-ajoista oli hauskaa ja siihen oli jotenkin helppo samaistua, eihän suureen seikkailuun voi lähteä tyhjin vatsoin.

   Kirja on Bilbon kasvutarina. Bilbo kyllä kasvaa hobbitina, mutta ei välttämättä täysin omasta tahdostaan vaan tilanteiden ja Thorinin pakosta.

Hobitti sai minut taas muistamaan sen, miksi alunperin rakastuin lukemiseen. Se, että tarinassa ei keskeisenä ollut rakkaus ja kolmiodraama oli virkistävää. Hobitti sai minut siirtymään taas niin moneen kertaan luetuista kirjoista, uusiin lukukokemuksiin.

En ole vieläkään nähnyt kaikkia Hobitti -elokuvia  enkä yhtäkään Taru sormusten herrasta -elokuvaa, mutta nyt haluaisinkin lukea Taru sormusten herrasta -kirjasarjan ennen kuin näen ne elokuvat.